Aihearkisto: Harrastukset

Tanssii skottien kanssa

Teksti: Maarit Venäläinen (julkaistu Skotti-lehdessä 1/2014)

Ensimmäisen koiratanssiesityksen olen nähnyt luultavasti televisiossa ja ”livenä” sitten näyttelyiden yhteydessä. Lajina se on kiinnostanut jo pitkään ja nyt, kun yhden kurssin alkuun ilmoitettiin, että muutama paikka vielä vapaana, ilmoittauduin sinne samantien.

Olisi ollut helpointa mennä sieltä mistä aita on matalin ja aloittaa tanssiharrastus meidän westien kanssa. Se on nopeaoppinen ja miellyttämisenhaluinen, harrastanut 4,5 vuotta agilitya ja osaa paljon erilaisia asioita jo muutenkin. Mutta ei, halusin ottaa meidän skotit mukaan tähän harrastukseen. Kun nämä tunnetusti saattavat olla aika jääräpäitä, meidän Lavinia etenkään ei yleensäkään tee mitään, mitä ei halua. Elviira taas on vielä niin nuori, että monet perusasiatkin ovat vasta opettelun asteella.

Koiratanssi harrastuksena on mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia liikkeitä musiikin tahdissa ja ihan kaikenlaiset liikkeet ovat sallittuja, vain mielikuvitus on rajana.  Kennelliiton määritelmän mukaan ”koiratanssi on luovaa tottelevaisuutta, jossa yhdistyvät koirankoulutustaidot ja taiteellinen ilmaisu. Tavoitteena on vahvistaa koiran ja ohjaajan yhteistyötä ja tuoda se esiin luovalla ja myös katsojaa viihdyttävällä tavalla. Monipuolisena ja aina uusia haasteita antavana lajina koiratanssi edistää niin koiran kuin ohjaajankin fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia.” Ja näin se todellakin on.

Koiratanssia harrastavat koirat saavat erittäin hyvää harjoitusta niin keskittymisen, kuin lihaskunnon osaltakin. Niin myös ohjaajat. Se lajissa onkin hienoa, että sitä voi harrastaa kaikenikäisten ja kaiken kuntoisten koirien kanssa. Ja kaiken kuntoisten ja ikäisten   ohjaajien kanssa, koska voit tehdä sellaisia liikkeitä, jotka sopivat sekä ohjaajalle, että koirallesi. Myös apuvälineitä voi käyttää ohjelmassa, jos ne ovat oleellinen osa esitystä. Kilpailuhenkisille tiedoksi, että koiratanssia voi harrastaa myös kilpatasolle saakka, silloin koiran tulee kuitenkin olla rekisteröity Kennelliiton tai muuhun FCI:n hyväksymään tunnistusmerkintärekisteriin.

Meidän koiratanssiryhmässä on kymmenkunta koirakkoa (koira+ohjaaja), 15-viikkoisesta pennusta vanhempiin koiriin. Ja kaiken rotuisia ja kokoisia isoista pieniin, aina Berhandilaisista meidän skotteihin. Ryhmässämme on aloittelijoita, mutta myös jo vähän pidemmän aikaa lajia harrastaneita. Minulla on kaksi koiraa mukana, joten teen niiden kanssa harjoitteita vuoron perään. Toinen odottaa häkissä sillä aikaa, kun toinen on  suoritusvuorossa.

Lavinialla vanhempana koirana ovat jo perusasiat kunnossa, mutta Elviiralla pentukoirana vielä nekin aika hukassa. Koiratanssissa ei ole ns vääriä liikkeitä, mutta paljon sellaisia, jotka toistuvat esityksissä. Ensimmäisellä tanssitunnilla aloitimme seuraamis-harjoitteilla, joita ohjaajan mukaan koiratanssissa on kymmenkunta erilaista.  Kyllä, todellakin niitä on noin paljon. Sivuilla seuraamiset, edessä oikealle ja vasemmalle, alla, takana ja sitten vielä kaikki väärinpäin käveltynä. Näiden muistaminen alussa vie jo pään pyörälle, mitähän tästä taas oikein tuleekaan. No, ei mitään paineita, hauskaa yhdessäoloa tänne on tultu pitämään.

Kun jotenkin olen hahmottanut kymmenestä erilaisesta seuraamisesta edes muutaman, mennäänkin sitten peruuttamiseen. Peruuttaminen koiralle ei olekaan ihan helppo juttu, koska koiran täytyy oppia hahmottamaan takajalkansa. Muutama hyvä vinkki ja jokunen peruutusaskelkin saatiin sitten aikaiseksi.

Elviiran kanssa monet harjoitteet olivat vähän takeltelua, mutta Lavinia hoksasi nopeasti, mistä on kysymys.Pyörimisen harjoittelu molempiin suuntiin koiran oman akselinsa ympäri on ehkä meidän koirista mukavinta. Ja emännästä on myös. Samoin on koiran käveleminen ohjaajan jalkojen läpi kahdeksaista. Miten nopeasti nämä lopulta oppivatkaan osan tempuista. Toisaalta sitten monia ei millään, joten haastetta riittää.

Jokaisen harjoitteen teen ensin toisen kanssa ja sitten vaihto ja toinen kehiin. Häkissä toinen jo odottaa innokkaasti ja ampaisee kohti harjoituskenttää omalla vuorollaan. Liikkeiden oppiminen on oma haastava lajinsa, mutta kun tämä on tanssia, niin kuuluuhan siihen olennaisena osana myös musiikki. Heti alusta asti käytettiin siis myös musiikkia apuna. Tämä vaati ainakin minulta aika paljon, kun kaikki keskittyminen meni liikkeiden suorittamiseen ja siinä olisi sitten pitänyt vielä musiikin rytmissä tanssahdellakin. Näin alussa koiratanssin tanssiosuus ei meillä kyllä juurikaan muistuta tanssia, vaan kömpelöitä haparoivia juuri opittuja liikkeitä musiikin soidessa jossain taustalla.

Aika nopeasti huomasin kotona ja autossa ajellessani kuuntelevani musiikkikappaleita eritavalla kuin aikaisemmin. Jokaisen kappaleen soidessa tuli mietittyä, sopisiko tämä taustamusiikiksi meidän tanssiesitykseen.

Sopivan kappaleen löydyttyä, jatketaan miettimällä liikkeet siihen kappaleeseen sopivaksi eli saan siis itse tehdä koreografian. Liikesarjojen harjoittelussakin on omat niksinsä. Niitä harjoittelemme viimeisestä ensimmäiseen niin, että kun viimeinen liike on opittu, otetaan siihen toiseksi viimeinen. Näin jatketaan, kunnes koko liikesarja on opittu kunnolla alusta loppuun ja lopussa koira saa palkinnon. Tällä tavalla koira oppii paremmin hahmottamaan esityksen ja tietää, että sen viimeisen liikkeen jälkeen palkka odottaa.

Tavoitteena meillä on oppia muutamia askelkuvioita meille sopivaan kappaleeseen niin, että saataisiin rakennettua hauska tanssiesitys. Lavinian kanssa rauhallisempaa ja Elviira saa riehaantua menevämmästä esityksestä.

Lavinian kappalevalinnaksi ajattelin harjoitella PMMP:n tahtiin Magdaleenaa. Rekvisiittana perhosen siivet Lavinian selässä ja minulla kädessä keppi, jossa päivänkakkara päässä. Tosin Lavinia saattaa pyörähtelyn sijaan lässäyttää ison takapuolensa maahan ja istua tapittaa muhkeiden kulmakarvojensa alta, kun minä pyörähtelen kukkakeppi kädessäni.

Elviiralle taas ajattelin Ricky Martinin Livin la vida locaa… Elviira tanssahtelee opittuja liikkeitä ohjatusti musiikin tahdissa, kipittäen pitkin esiintymislavaa. Emännällä tosin on ollut havaittavissa lievää kireyttä lantiossa ja katsomossa saattaa olla aistittavissa myötähäpeän tunnetta. Mutta tässä hommassa ei saa pipo olla liian kireällä. Niin kuin meidän ohjaaja sanoi, mitä hullummalta esitys itsestä tuntuu, niin sitä hauskemmalta se katsojista näyttää.

Jos kiinnostuit koiratanssista, niin ota ehdottomasti selvää onko omalla paikkakunnallasi harrastusmahdollisuutta. Tätä voi tosin opetella kotioloissakin, mutta ryhmässä ehkä helpompaa. Suosittelen harrastusta lämpimästi, se on hauskaa ja mielenkiintoista ja skotti sopii lajiin ihan mainiosti. Täytyy vain välillä huomioida rodunomaiset erityispiirteet, itsepäisyyspäivät ja ’tänään en liiku mihinkään’ -päivät. Tosin tämän lajin puitteissa meillä ei näitä hetkiä ole vielä ollut. Nyt lähdemmekin tästä tyttöjen kanssa tanssitunnille.

Kertomus siitä miten jäljestys vei koiran ja naisen

teksti: Pipsa Matikainen kuvat: Torbjörn Stenholm ja Pipsa Matikainen. (julkaistu Skotti-lehdessä 4/2013)

Aika moni varmaan tietääkin, että Bonon rakas harrastus on mejä. Mejä on lyhennys sanoista metsästyskoirien jäljestämiskoe, jossa tarkoituksena on selvittää koiran kykyä seurata haavoittuneen riistaeläimen verijälkeä. Tämänkertaisen jutun tarkoitus on avata sitä, kuinka tulimme lajin Bonon kanssa aloittaneeksi ja mitä olemme tehneet, sekä toivottavasti innoittaa muitakin skotteja jäljestykseen. Henkilökohtaisesti kun en usko, että rotunsa pioneerit Moore ja Bono olisivat mitenkään poikkeuksia, vaan uskon, että skoteissa muhii mieletön potentiaali odottamassa käyttöönottoa! Fyysisiltä ominaisuuksiltaanhan skotti on kuin luotu jäljestykseen! Sillä on iso nenä ja pitkä kuono ja ajatelkaas miten sopivalla korkeudella ne keikkuvat. Henkistä kanttia, sinnikkyyttä ja sisua on niitäkin vaikka muille jakaa.

Meistä

Bonon kanssa tulimme aloittaneeksi jäljestyksen siten, että se oli alle vuoden ikäinen, kun aloin tarkkailemaan sen suurta mielenkiintoa etsiä haistelemalla. Aloin pohtia josko se pitäisi jäljestyksestä? Kävin ostamassa valjaat, pyykkinarua, pesusienen ja naudanverta ja tein kokeeksi 50 metrin mittaisen jäljen, jonka annoin vanheta viisi tuntia. Jäljen loppuun laitoin possunsaparon. Bono tallusti jäljen alusta loppuun suoraan jäljen päällä kulkien ja oli tavattoman ylpeä, kun se kantoi löydöksensä kotiin. No enpä arvannut silloin, mihin tie johtaa! Soitin isälleni, että usko tai älä, Bono osaa jäljestää. Isäni kuuluu paikalliseen metsästysseuraan ja käskin kysymään lupaa harjoitella seuran mailla. Lupa tuli, mutta jos sen kauniisti muotoilen, ei luotto pienen mustan jäljestystaipumuksiin ole missään vaiheessa ollut järin suurta. Niin me sitten harjoittelimme ja aloimme pikkuhiljaa lisätä jäljen pituutta ja aikaa. Possunsaparot jäljen lopussa vaihdoin peuran sorkkiin. Teimme tätä täysin omaksi iloksi, koska Bono vain piti niin paljon jäljestämisestä. Sitä usein alkoi aivan tärisyttämään, kun se näki että otin valjaat esiin kaapista.

Jossain vaiheessa mieleen tuli ajatus, että tästähän saattaisi joskus olla vaikka käytännön hyötyä kolaripeuroja etsiessä. Totesimme isän kanssa, että Bono täytyy varmaankin totuttaa ampumiseen. Räiskyttelin sitten yhden kesän ilmakiväärillä Bonon kanssa. Tarkkailin sitä sen puuhaillessa pihalla, ja ammuskelin aina erilaisissa tilanteissa. Lopulta se esimerkiksi jatkoi tyynesti juomista, kun ammuin sen ollessa vesikupilla. Seurasi siirtyminen haulikkoon, jota se ensimmäisen kerran hätkähti, sen jälkeen se ei ole siitäkään piitannut tuon taivaallista. Nykyisin se on mainion näköinen kokeiden laukauksensietotestissä, kun se istuu täydessä ryhdissä kuin pieni soturi. Rinta rottingilla sen koko asento kertoo, että ”anti paukkua!” ja ilmekään sillä ei värähdä.

Kokeisiin me oikeastaan eksyimme, sillä paikallinen koirakerho järjestää vuosittain mejäkokeen yhteistyössä metsästysseuramme kanssa, ja sinne järjestävän seuran jäseninä pääsimme mukaan. Kahtena ensimmäisenä vuonna jäimme ilman tulosta, mutta kolmantena vuotena tärppäsi ja saimme tuloksen! Yhdestä hukasta seurasi yhden palkintosijan pudotus ja ajan ylityksestä toinen. Tulos oli siten AVO3, pisteet 26. Mutta se oli ensimmäinen tulos ja se oli hienoa! Koetahti vaan oli Bonolle vähän mälsä, koska yhdet kokeet per vuosi ei ole koiralle mikään ideaali tilanne. Kokeessa on kuitenkin niin paljon harjoitusjäljestä poikkeavaa toimintaa, että kisarutiinia olisi hyvä saada. Yritin hakea muihin kokeisiin, mutta pääkaupunkiseudulla kokeita on varsin rajallisesti ja etusijalla kokeisiin pääsevät tietenkin järjestävien seurojen jäsenet. Siispä seuroja tutkimaan ja niin löytyi uusi kotiseuramme Suur-Helsingin Spanielikerho! Tänä vuonna olemme olleet oman seuramme kokeiden lisäksi kolmessa Spanielikerhon kokeessa, joka tarkoittaa sitä, että Bono on päässyt tänä vuonna kokeisiin saman verran kuin koko elämänsä aikana yhteensä! Ja miten mukavia ovat Spanielikerhon ihmiset! Aivan turhaan etukäteen jännitin. Skottia ei ole siellä yhtään aliarvioitu tai vähätelty. Kaikki huomio on ollut pelkästään positiivista, ja Bonon onnistumisista on oltu vilpittömän iloisia.

Ja siellä Spanielikerhon kesäkuun kokeessahan se tuli se hieno päivä, kun emännällä oli itku lähellä! Bono otti ensimmäisen ykköstuloksensa voittamalla avoimen luokan pisteillä 42/50. Tulosta en toki jäljen loputtua vielä tiennyt, mutta tiesin jäljestyksen olleen hieno! Hetken aikaa piti istua kannon nokassa Bono sylissä ja koota itseään, ennenkuin takaisin kerhon majalle kykeni suuntaamaan. Istuin ja mietin kuluneita vuosia ja kaikkea sitä vähättelyä ja naurua. Mietin, että tämän jälkeen kukaan ei voi tosissaan enää sanoa, ettei Bono osaisi jäljestää. Kokeen tulokset julkaistaan aina vasta kokeen päätyttyä iltasella ja tulokset kerrotaan ja koeselostukset luetaan käänteisessä järjestyksessä. Itku oli uudestaan lähellä ja kädet alkoivat tärisemään siinä vaiheessa, kun ymmärsin ettei Bonon nimeä ole sanottu vieläkään, eikä ketään muita ollut enää jäljellä!

Elokuun kokeen Bonolta pilasivat nenäpunkit, tuloksena keskeytys ensimmäisellä osuudella ja lääkintätauko. Toinen ykköstulos ja siirto voittajaluokkaan jäi lokakuun kokeessa kolmen minuutin päähän! Bono jäljesti virheettä, mutta käytti aikaa 48 minuuttia ja tulos siis AVO2, 38 pistettä. Kisakausi 2013 tuli siis pakettiin ja seuraavalle kaudelle jäi sopivasti hampaankoloon.

Ensimmäistä ykköstulostakin lähempänä oli itku eräänä lokakuisena sunnuntaina. Myöhään lauantai-iltana tuli Vihdin ja Karkkilan Riistanhoitoyhdistykseltä pyyntö lähteä aamulla kolaripeuraa etsimään. Jännitys oli melkoinen! Tapasimme hirvimiehet metsästysseuran laavulla, josta jakaannuimme siten, että minä ja Bono saimme mukaamme yhden metsämiehen ja yksi lähti passiin metsän toisella puolella olevan pellon taakse siltä varalta, että peura lähtee edeltämme. Ajoimme kolaripaikalle, jonka poliisi oli merkinnyt nauhalla. Nauhan luota löytyi ajovalon kappaleita, karvatuppo ja pientareelta sorkan kuopaisu. Näytin kuopaisua Bonolle ja siitähän urhea pieni koirani lähti heti maavainua käyttäen jälkeä seuraamaan. Arviolta seitsemänsadan metrin jälkeen Bonon jäljestys äkisti muuttui sen kiivettyä pienen tasanteen päälle. Se alkoi ottamaan ilmavainua siten, että sen toinen etutassukin jäi aluksi ilmaan. Totesimme mukanamme olleen metsästäjän kanssa, että nyt saattaisimme olla lähellä. Kiipesimme Bonon perässä tasanteelle, ja pitkälle en ehtinyt Bonon kanssa edetä, kun metsästäjä äkkäsi eläimen maassa puun takana. Kolaripeura olikin satakiloinen hirvenvasa! Vasa oli kuollut, mutta aivan ehjän näköinen päältä päin, joten sisäisiin vammoihin sen oli täytynyt kuolla. Jätimme metsämiehet vasaa hävittämään ja lähdimme ajelemaan kotiin vuolaiden kiitosten saattelemina. Matkalla mietin, että on mulla melkoinen seurakoira takapenkillä!

Yritin tuossa laskeskella millä tähän on tultu. Olen kiskonut nyt neljä vuotta veristä pesusientä ympäri metsiä. Tällä kaudella, eli huhti-marraskuun välisenä aikana olen käyttänyt aikaa jäljestykseen noin 80 tuntia. Todetaan siis, että yhteensä satoja tunteja Bonon elämän aikana. Ajan lisäksi jäljestys ei sitten juuri muuta vaadikaan kuin suhteellisen hyvän fyysisen kunnon sekä omistajalta, että koiralta. Ja vaikka ei tähtäisikään kokeisiin tai tositilanteisiin, voi jäljestystä silti ainakin kokeilla. Se on koiralle hyvin luontaista, haastavaa ja palkitsevaa työtä. Soisin mielelläni muidenkin skottien kokevan sen saman riemun ja innon, mitä Bono jäljestäessään selvästi kokee. Se tuntee itsensä tosi tärkeäksi olleessaan ”töissä”, niinkuin sille sanon. Se on koira, joka ei koskaan hypi minua päin, mutta kokeissa laukauksensietotestiin odotellessa se joka kerta seisoo takajaloillaan ja takoo minua etutassuillaan. Sen silmät tuikkivat, kun se sanoo selvästi, että ”Mennään jo!” ja häntä heiluttaa koiraa. Jäljestys on myös koiran omistajalle hienoa seurattavaa. Minusta on upeaa katsella työskentelevää koiraa. Bonon jäljestystä seuratessa on välillä aivan sydän särkyä, kun katsoo miten tarkasti ja keskittyneesti pieni musta etenee. Viimeisimmän kokeen koeselostukseen tuomari on kirjoittanut, että ”Bono seuraa verijälkeä ja sienen kulkureittiä tarkasti kaikilla osuuksilla.” Ajatelkaa, kilometrin verran kävelyä tarkalleen siten, miten edellisenä päivänä on kulkenut pesusieni!

Harjoittelusta ja säännöistä

Mejä on koiralle raskas laji ja se on hyvä muistaa harjoittelussa. Itse olen muutenkin sitä mieltä, että ”hiljaa hyvä tulee”. Olemme harjoitelleet Bonon kanssa tosi maltillisesti. Haluan pitää jäljestyksen sille spesiaaliohjelmana, jota pääsee tekemään harvoin. Eniten olen pelännyt sitä, että liialla harjoittelulla tappaisi Bonon innon koko lajiin. Muutenkin olen harjoittelussa edennyt vähän enemmän metsästäjien kuin mejäharrastajien ohjeilla. Täysimittaista jälkeä en edelleenkään tee Bonolle kuin korkeintaan kerran kuussa.

Mejäkokeissa on kaksi luokkaa, avoin luokka ja voittajaluokka. Voittajaluokkaan siirtyy koira, joka on jäljestänyt kaksi avoimen luokan ykköstulosta. Voittajaluokkaan siirtyminen vaatii myös näyttelytuloksen. Jäljestämisvalioksi pääseminen puolestaan vaatii kolme ykköstulosta voittajaluokassa. Avoimessa luokassa jäljen mitta on 900-1000 metriä ja jäljen ikä on vähintään 12 tuntia. Avoimen luokan jäljessä on kaksi kulmaa, joissa ovat makaukset. Makauksilla tarkoitetaan makuita, jollaisia haavoittuneet hirvieläimet potkivat käydessään makuulle. Makaukset tehdään potkimalla maan pintaa rikki noin 30cm x 30cm kokoiselta alueelta. Lähtö ja jäljen loppu tehdään samoin. Lisäksi loppuun laitetaan hirven- tai peuransorkka, joka on siis kaato. Voittajaluokan jälki on 1200-1400 metriä pitkä ja jäljen ikä on vähintään 18 tuntia. Voittajaluokan jäljessä makaukset ovat suorilla osuuksilla. Kulmia on kolme, joista yksi on katkokulma. Katkokulma tarkoittaa sitä, että kulmassa on 10 metrin veretön osuus.

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että kokeet ovat aina kaksipäiväiset. Ensimmäisenä päivänä ovat jälkitalkoot, joissa jäljet tehdään pareittain, yksi pari tekee yleensä kaksi jälkeä. Toisena päivänä kokeet alkavat ylituomarin puhuttelulla, jossa kerrataan säännöt. Puhuttelun jälkeen jäljet arvotaan ja siirrytään laukauksensietotestiin. Laukauksensietotesti suoritetaan siten, että koirat jätetään ilman erillistä käskyä yleensä puihin kytketyiksi ja omistajat poistuvat noin kymmenen metrin päähän. Laukaus ammutaan koirien edessä noin 25 metrin päästä. En muista koskaan nähneeni tässä käytössä muuta asetta kuin haulikon, mutta vähintään 6 mm starttipistoolikin on sääntöjen mukainen. Enkä ole koskaan nähnyt, että jokin koira ei laukauksensietotestiä läpäisisi. Laukausta saa säikähtää, mutta ei pelätä. Pakeneminen ja turvan hakeminen omistajasta ovat asioita, joista hylkääminen voisi seurata. Jos koira ei läpäise laukauksensietotestiä, sen osalta koe päättyy siihen, eikä jäljestämään pääse. Muussa tapauksessa siirrytään metsään ja toivotaan parasta!

Koesuoritus etenee siten, että jäljen alussa on merkittynä 10 metrin osuus, jolloin koiran ohjaaminen on sallittua. Tämän jälkeen koira tulee päästää työskentelemään itsenäisesti kuuden metrin mittaisessa jäljestysnarussa. Koiraa ei saa ohjata, eikä estää. Jäljestykseen saa käyttää aikaa 45 minuuttia. Ajan ylityksestä seuraa yhden palkintosijan menetys ja tämähän se on ollut minun ja Bonon kompastuskivi. Jos koira kadottaa jäljen, eikä löydä sitä uudestaan, tuomitaan hukka. Myös hukasta seuraa palkintosijan menetys. Koe keskeytetään kolmanteen hukkaan, koska koira ei voi enää saada tulosta. Jäljellä on tuomarin lisäksi mukana opas, joka on tehnyt jäljen. Oppaan rooli on tärkeä, sillä jos koiralle tulee hukka, on oppaan osattava näyttää missä jälki kulkee. Tuomari pisteyttää koiran suorituksen eri osioihin, jotka ovat jäljestämishalukkuus, jäljestämisvarmuus, työskentelyn etenevyys, lähdön, kulmauksien, makauksien ja katkon selvittämiskyky, käyttäytyminen kaadolla, sekä yleisvaikutelma. Ensimmäinen palkinto annetaan koiralle, jonka kokonaissuoritus on erinomainen, pisteet ovat silloin 40-50. Toinen palkinto annetaan koiralle, jonka kokonaissuoritus on hyvä, pisteet 30-39. Kolmannen palkinnon saa koira, jonka kokonaissuoritus on tyydyttävä, pisteet 20-29. Tätä pienemmillä pisteillä koira ei saa tulosta.

Jos jäljestyksen harjoittelu tuntuu vaikealta aloittaa omin päin, niin monet koirakerhothan järjestävät mejä-kursseja. Pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Veikkolan Koirakerho on järjestänyt vuosittain mejäkurssin.

Laitetaan vielä lopuksi se kaikkein tärkein ohje, siis muistutus siitä, että verijäljen tekeminen ei kuulu jokamiehen oikeuksiin. Eli ilman maanomistajan lupaa jälkiä ei saa mennä tekemään. Huomioitavaa on myös jälkien purku, merkkausnauhoja ei saa maastoon jättää. Nämä asiat kuuluvat mejäharrastuksen etikettiin, ja niistä ollaan myös tarkkoja. Täytyy muistaa, että yksikin väärin toimiva pilaa helposti myös monen muun harrastajan maineen.