Avainsana-arkisto: skotti

PETOMAISTA ELÄMÄÄ

Alkuperäinen teksti julkaistu Skotti-lehdessä 1/22

 kuvat Tuija Suomi ja teksti Peto                                                                                                                    

Tsau. Mun nimi on Peto. Mä olen syntynyt pääkaupunkiseudulla, mutta jo varhain minut vietiin pois kotoani böndelle. Aluksi se oli aika kauhistuttavaa kun näin lehmiä ja hevosia. Järisyttävän suuria olioita. Mutta totuin niihin aika pian, koska aloin harrastaa omatoimista maaseutumatkailua. Nyt keski-ikään ehdittyäni voin jopa sanoa rakastavani maaseudun rauhaa. On ihanaa nukkua kesäisin tarhan parivuoteella naisteni ympäröimänä ja antaa tuulen hivellä korviani.

Nuorena miehenä en myöskään heti ymmärtänyt, että minusta tulisi suurehkon haaremin ainut uros. Talkkaria tai kilpikonnaa lukuunottamatta, mutta nehän ovat eri lajia, biologisesti ajatellen.

Nyt mun haaremiini kuuluu 4 skottia, 2 cockeria ja 2 bouvieria. Osa on steriloituja ja osa kamalan vanhoja mummoja, mutta ei se minua haittaa. Narttu on aina narttu.

Omatoimimatkailuni alkoi Vuokon kanssa. Se on samaa rotua kuin itsekin olen ja oli ihanaa juosta samalla askelpituudella pitkin peltoja ja ojien pohjia. Hurmaava ja huumaava vapaus. Vain tuulen suhina korvissa…ja jossakin kaukana kotiväen karjunta. Eteenpäin siskosein…eteenpäin! Pian kyläläiset oppivat tuntemaan, että mistä talosta olimme livistäneet ja pääsimme kotimatkalle milloin valkoisen maasturibemarin nahkaisella takapenkillä tai vähän vaatimattomammin pakettiauton tavaraosastolla. Huippua oli päästä hevoskärryissä. HannuPekku oli mukava ja rauhallinen heppa.  Kaikkein nolointa oli joutua emännän farkun takakonttiin. Sen vihainen motkotus kuului kylille asti ja silloin oli syytä laittaa korvat luimuun ja näytellä katuvaista. Mutta niinkuin aina, kaikki hauska loppuu aikanaan. Ja syy on ihmisen. Tälläkin kerralla syynä oli emäntä. Se kaivoi aitaverkkoa maan alle ja niittasi kiinni nippusiteillä. Siihen loppuivat ihanat omatoimireissut.

Olen hurmaantunut ihmisiin. Onneksi niitä käy meillä aina silloin tällöin. Naiseni ovat vain kovin tungettelevaisia ja minun on pitänyt kehittää ihan oma tapani leperrellä vieraille. Notkeuteni ansiosta pääsen sinne minne kankeat naiseni eivät eli sohvan selkänojan päälle. Sieltä vieraiden niskasta voin helposti suudella heidän korviaan ja kaulaansa. Sitä paitsi haaremin isännöinti myös velvoittaa eli minun pitää vahtia, että kukaan vieras uros ei tulee reviirilleni. Ei edes emäntäni veljen ällöttävä koira. Vaikka se painaa moninverroin enemmän kuin minä ja on kooltaan kuin poni, minä en sitä pelkää. Raivoan, murisen ja puren. Ja ainoa helppo ja lämmin paikka vahtia tarhaa on maata sohvan selkänojalla.

Peto niskansuutelupaikallaan

Olen jo kehunut ällistyttävää notkeuttani ja paljastan harrastaneeni agiliitoa. Siltä se ainakin minusta tuntui. Liitelin yli esteiden ja huumaannuin vauhdistani. Joskus huumaannuin ihanista nartuista, joita hengaili kentän reunalla. Saatoin ehkä joskus käydä heitä morjestamassa ja unohdin nimeni. Yleensä tulen kutsusta luo välittömäsi, mutta en voi sille mitään, että nenäni auetessa korvani voivat tukkeutua. Syytön minä siihen olen. Agilityharrastua loppui lyhyeen ja olenkin harrastanut sitä vain omassa pihassa emännän hankkimilla välineillä. Ilman yleisöä. Mutta koska olen kuulemma nykyisin kehittynyt henkisiltä ominaisuuksiltani, saattaa olla, että käymme agiliidossa ensi kesänä.

Jouluaaton aattona minusta tuli isä!

Peto on myös isä

Ensimmäistä kertaa elämässäni. En ollut mukana synnytyksessä, se on minusta naisten hommaa, mutta pentujen alkuun osallistuin innolla ja ilman avustamista. Tai melkein. Talkkari auttoi asiassa sen verran, että emännän ollessa poissa, laittoi suojapöksyt väärälle nartulle. Tästä kaikesta sain lisänimen SEKSIPETO. Loukkaavaa, mutta samalla hieman imartelevaa.

Olen syksyn ja talven aikana antautunut myös uudelle harrasteelle. Se on ollut huippuhieno kokemus. Olen siitä enemmän kuin innoissani, emäntäni myös. Mutta  korona on tehnyt siihenkin taukoa ja olen ollut joutilaana kotona. Tästä uudesta harrasteestani kerron lisää seuraavassa numerossa.

Uudelle harrastukselle antautunut Peto

Skottipoika Samulin MEJÄ-kausi 2020

Kausi on saatu päätökseen ja koekalenteri ammottaa tyhjyyttään tälle syksylle. Kaudella 2020 Mejä kokeisiin osallistui ainoastaan yksi skotti, Samuli (Sirkiss Storyville) käyden neljä koetta mukaan lukien Terriereiden Mejä-mestaruus kokeen Kannonkoskella, Keski-Suomessa.  Konkarikoira Lotta (Flippix Kiss my lips) siirtyi arvoiselleen eläkkeelle jälkikokeiden osalta ja Lotalle toivomme paljon leppoisia eläkeskotin päiviä. Kauden 2021 ensimmäiset kokeet starttaavat jo keväällä hyvissä ajoin ja lisää skotteja jäljillä olisi mukava nähdä. Toivotaan, että uusia koirakoita starttaisi ensi koekaudella. Mejäily on mukava ja leppoisa harrastus!

kuva 2 Samuli ja Nina
Samuli ja Nina

Terrieri MEJÄ-mestaruus 2020

Mejä vuoden kohokohta koitti Kannonkoskella elokuun viimeisenä viikonloppuna, jolloin terrieriväki kokoontui Vuoskosken Paukun metsästysmajalle, Himonkosken kupeeseen. Mestaruuskokeen järjestysvuorossa oli tänä vuonna Suomen Irlanninterrierit ry, joka oli järjestänyt hienot puitteet mestaruuskokeelle.

Lauantaina aloitimme jälkientekourakan aamulla yhdeksältä ja samalla saimme tietoa, että paikalla liikkui aktiivinen karhuemo kahden pentunsa kanssa, kuitenkin metsästäjien mukaan nalle oli toistaiseksi suunnannut kulkunsa Saarijärjelle päin ei olisi vaaraa että tähän nalleen tulisimme törmäämään jälkiä tehdessämme.

Jälkienteko pariksi sain Jackrussellinterrierin omistajan Pian, jonka koira Aatu oli kokeen konkari. Jo 11-vuotias Aatu oli kokenut koekävijä ja Pia myös. Metsään oli mukava lähteä kokeneen parin kanssa ja jälkientekopäivä sujui meiltä mukavasti. Jälkimaastot olivat paikoittain risukkoisia, selvästi tiheämpiä, joihin olin aiemmin jälkiä tehnyt, mutta osa matkasta oli erittäin helppokulkuista kangasmaastoa. Marjastus ja sienestysajan ollessa kuumimmillaan oli ollut ihme, että marjastajien autoja näkyi teiden laidoissa ja jännitimme kovasti, tuleeko maastossa törmättyä heihin, olisi harmi, jos mestaruusjälki menisi pilalle marjastajien vuoksi. Kangasmaastossa näimme selvät saappaan jäljet, yhdet isot ja ainakin yhdet pienet, niitä risteili pitkin ja poikin maastoa ja mietimmekin miksi kukaan tulisi marjastamaan kuivalle kangasmaastolle, löytyisikö sieltä edes mitään. Jatkoimme jälkientekoa, kunnes muutaman maastosta havaittavan merkin jälkeen tajusimme, että nyt saattoikin olla niin että tuo meidän olettamamme saapasjengi olikin nalle emo pentuineen. Kyllä se kummasti alkoi ääni nousta siinä jutellessa. Onneksemme emme törmänneet metsäneläimiin jäljentekopäivänä.

Sunnuntaina aloitimme kokeen ylituomarin puhuttelulla klo 07:00. Raikkaassa syyssäässä oli arvokilpailun tuntua, kun paikalle oli saapunut edellisvuoden mestarin lisäksi kahdeksan eri terrieriä edustamaan omaa rotuaan. Lisäksi hauska sattuma oli se, että kaikki kokeeseen osallistuvat koirat olivat uroksia, tämä lupasi hyvää tulevalle yhteiskuvalle!  Arpaonni suosi minua ja sain omalle opastettavalle jäljelle Westie Pyryn. Oli todella jännittävää päästä seuraamaan tämän rotuisen koiran jäljestystä, niitä kun ei paljon kokeissa näy.

Ensi oli vuoro kuitenkin oma koiran jäljestyksen ja saimme Samulin kanssa oppaaksemme Irlanninterrieri harrastajan, jolla oli jo koekokemusta karttunut. Jälki oli hyvin kangaspainotteisessa ja kallioisessa maastossa kulkeva selkeäkulkuinen ja hyvin tehty jälki.

Samuli starttasi jäljelle innokkaasti kuten aina ja jäljestys eteni maavainuisesti ja hyvää vauhtia. Ensimmäisen osuuden loppuun sattui katkokulma, joka oli tehty loivaan rinteeseen, joka edessämme nousi. Koira eteni jäljellä hetken mutta aivan kuin käskystä se kääntyi oikealle ja veti itsensä kiven päälle, joka oli selvästi jäljen sivussa. Sieltä löydettiin ilmavainun avulla uusi lähtö ja määrätietoisesti koira oikaisi seuraavalle osuudelle niin että tulimme toisen osuuden makaukselle suoraan. Tästä etenimme taas maavainuisesti ja jäljenmukaisesti viimeiselle osuudelle saakka ja vain muutaman kymmenen metrin päässä kaadosta koira ajautui tarkastuslenkillään liian kauan jäljestä aina hukkaan saakka. Seuraavan hukan aika oli kun tarkastuslenkki vei koira kaatuneiden aarnipuiden alitse liian kauas jäljestä, että tarkastuslenkiltä palaaminen ei sujunutkaan niin helposti kuin jäljeltä poistuminen. Kolmas ”hukka” aiheutui ajan ylittämisestä vaikka kaadolle päästinkin Samulin johdattamana ja sorkka oli mieluinen löytö pienen lopputaistelun jälkeen.

Oman jäljestyksen jälkeen pääsin suoraan oppaaksi Pyry Westielle ja hänen ohjaajallensa Ollille. Pyry jäljesti hienosti ja matka taittui metsässä kepeästi, vain pieni harhajälki tuoreen peuran jäljen perään oli hyvälle jäljestäjälle sattunut työtapaturma. Kokonaisuutena hienoa työtä tältä parivaljakolta.

Oman jäljestys urakan jälkeen jäätiin porukalla tsemppaamaan porukan seniori matkaan, 11-vuotia Aatu lähti varmoin ottein omalle jäljelleen eikä siinä kauan mennyt, kun Aatunkin päivän työ oli selvitetty ja pääsimme purkamaan jälkiä. Jälkien purun jälkeen saavuimme metsästysmajalle odottelemaan tulosten julkaisemista. Saunomisen ja ruokailun jälkeen saatiinkin kuulla päivän suoritukset tuomarikertomuksina.

Tänä vuonna sijalle kolme pistein VOI 41 jäljesti sileäkarvainen kettuterrieri, toiseksi pistein VOI 45 tuli Irlanninterrieri ja voittajaksi pistein VOI 47 kruunatiin seniori konkari Jackrussellinterrieri Aatu.

Kokeen päätteeksi juotiin Aatun mitalikahvit ja kuvattiin voittajia palkintoineen. Kotimatkalle pääsimme lähtemään illalla kuuden jälkeen, neljän tunnin ajon päätteeksi kotona oli varsin väsynyt ja reissusta rähjääntynyt ohjaaja ja koira. Mahtava reissu, hieno kokemus ja mitä parhaimmat ihmiset koirineen. Jaksan aina hehkuttaa Mejä harrastuksen yhteishenkeä, enkä turhaan tälläkään kertaa.

Toivotaan, että Suomen Jackrullinterrieri ry järjestää ensi vuonna mukavan terrieri Mejä -mestaruuden, minne lähdetään taas kerhoa edustamaan rintarottingilla.

-Nina ja Samuli

kuva 1 skotti ja westie metsästysmajalla kuvan on ottanut Anu Roikonen 

kuva 2 Samuli ja Nina kuvan on ottanut Päivi Lukkari. 

teksti Nina Maalahti