Alkuperäinen teksti julkaistu Skotti-lehdessä 1/22

 kuvat Tuija Suomi ja teksti Peto                                                                                                                    

Tsau. Mun nimi on Peto. Mä olen syntynyt pääkaupunkiseudulla, mutta jo varhain minut vietiin pois kotoani böndelle. Aluksi se oli aika kauhistuttavaa kun näin lehmiä ja hevosia. Järisyttävän suuria olioita. Mutta totuin niihin aika pian, koska aloin harrastaa omatoimista maaseutumatkailua. Nyt keski-ikään ehdittyäni voin jopa sanoa rakastavani maaseudun rauhaa. On ihanaa nukkua kesäisin tarhan parivuoteella naisteni ympäröimänä ja antaa tuulen hivellä korviani.

Nuorena miehenä en myöskään heti ymmärtänyt, että minusta tulisi suurehkon haaremin ainut uros. Talkkaria tai kilpikonnaa lukuunottamatta, mutta nehän ovat eri lajia, biologisesti ajatellen.

Nyt mun haaremiini kuuluu 4 skottia, 2 cockeria ja 2 bouvieria. Osa on steriloituja ja osa kamalan vanhoja mummoja, mutta ei se minua haittaa. Narttu on aina narttu.

Omatoimimatkailuni alkoi Vuokon kanssa. Se on samaa rotua kuin itsekin olen ja oli ihanaa juosta samalla askelpituudella pitkin peltoja ja ojien pohjia. Hurmaava ja huumaava vapaus. Vain tuulen suhina korvissa…ja jossakin kaukana kotiväen karjunta. Eteenpäin siskosein…eteenpäin! Pian kyläläiset oppivat tuntemaan, että mistä talosta olimme livistäneet ja pääsimme kotimatkalle milloin valkoisen maasturibemarin nahkaisella takapenkillä tai vähän vaatimattomammin pakettiauton tavaraosastolla. Huippua oli päästä hevoskärryissä. HannuPekku oli mukava ja rauhallinen heppa.  Kaikkein nolointa oli joutua emännän farkun takakonttiin. Sen vihainen motkotus kuului kylille asti ja silloin oli syytä laittaa korvat luimuun ja näytellä katuvaista. Mutta niinkuin aina, kaikki hauska loppuu aikanaan. Ja syy on ihmisen. Tälläkin kerralla syynä oli emäntä. Se kaivoi aitaverkkoa maan alle ja niittasi kiinni nippusiteillä. Siihen loppuivat ihanat omatoimireissut.

Olen hurmaantunut ihmisiin. Onneksi niitä käy meillä aina silloin tällöin. Naiseni ovat vain kovin tungettelevaisia ja minun on pitänyt kehittää ihan oma tapani leperrellä vieraille. Notkeuteni ansiosta pääsen sinne minne kankeat naiseni eivät eli sohvan selkänojan päälle. Sieltä vieraiden niskasta voin helposti suudella heidän korviaan ja kaulaansa. Sitä paitsi haaremin isännöinti myös velvoittaa eli minun pitää vahtia, että kukaan vieras uros ei tulee reviirilleni. Ei edes emäntäni veljen ällöttävä koira. Vaikka se painaa moninverroin enemmän kuin minä ja on kooltaan kuin poni, minä en sitä pelkää. Raivoan, murisen ja puren. Ja ainoa helppo ja lämmin paikka vahtia tarhaa on maata sohvan selkänojalla.

Olen jo kehunut ällistyttävää notkeuttani ja paljastan harrastaneeni agiliitoa. Siltä se ainakin minusta tuntui. Liitelin yli esteiden ja huumaannuin vauhdistani. Joskus huumaannuin ihanista nartuista, joita hengaili kentän reunalla. Saatoin ehkä joskus käydä heitä morjestamassa ja unohdin nimeni. Yleensä tulen kutsusta luo välittömäsi, mutta en voi sille mitään, että nenäni auetessa korvani voivat tukkeutua. Syytön minä siihen olen. Agilityharrastua loppui lyhyeen ja olenkin harrastanut sitä vain omassa pihassa emännän hankkimilla välineillä. Ilman yleisöä. Mutta koska olen kuulemma nykyisin kehittynyt henkisiltä ominaisuuksiltani, saattaa olla, että käymme agiliidossa ensi kesänä.

Jouluaaton aattona minusta tuli isä!

Ensimmäistä kertaa elämässäni. En ollut mukana synnytyksessä, se on minusta naisten hommaa, mutta pentujen alkuun osallistuin innolla ja ilman avustamista. Tai melkein. Talkkari auttoi asiassa sen verran, että emännän ollessa poissa, laittoi suojapöksyt väärälle nartulle. Tästä kaikesta sain lisänimen SEKSIPETO. Loukkaavaa, mutta samalla hieman imartelevaa.

Olen syksyn ja talven aikana antautunut myös uudelle harrasteelle. Se on ollut huippuhieno kokemus. Olen siitä enemmän kuin innoissani, emäntäni myös. Mutta  korona on tehnyt siihenkin taukoa ja olen ollut joutilaana kotona. Tästä uudesta harrasteestani kerron lisää seuraavassa numerossa.